Aavan näkökulma:
[koululla]
Lähdin käymään opettajainhuoneessa tarkistamassa, onko luokkaretkemme peruttu. Koputin, kukaan ei tullut avaamaan. Päätin että koputtaisin toisen kerran, joten koputin. Oven tuli avaamaan rehtorimme. "Niin?" hän kysyi. "Onko meidän luokkaretki peruttu?" kysyin. "On se. Oliko jotain muuta vielä?" hän kysyi. "Ei", vastasin, ja lähdin. Menin käymään luokassamme, katsomassa olisiko opettajamme sielä, mutta ei hän ollut. Menin takaisin välitunnille.
[luokassa]
Ihmettelin miksi luokassamme ei ollut yhtäkään oppilasta, minun lisäkseni. Eikä siellä aikuistakaan ollut. Menin tarkastamaan lukujärjestyksemme, jos meillä olisi ollut tunti jossain muualla, mutta ei. Ensimmäinen tuntimme olisi pitänyt alkaa jo aikoja sitten ja se olisi ollut kuvista. Menin istumaan pulpetilleni ja avasin sen. Löysin pulpetistani, kirjeen, opettajaltani. Avasin sen ja luin. "Hei Aava! Tulisitko lempiluokkaasi? Terveisin, opettajasi" Tiesin heti minne mennä, ja niin minä lähdin. Sieltä löysin paketin jossa oli minun nimeni, avasin sen ja sain kuulla että saan pitää tämän päivän vapaana. Lähdin kotiin.
[kotimatkalla]
Mietin kaikkea. Sitä miksi kaikki välttelevät minua, joudun kotiin vaikka kukaan ei olekaan siellä. Avasin kotioveni ja menin sisälle, kyynel pyrki silmäkulmaani, koska tuntui kuin olisin ihan kaikille ilmaa. Silloin tunsin ensimmäisen kerran että seinät kaatuisivat päälleni.
Olette varmaan huomanneet, että en ole kirjoitellut tänne mitään. Se johtuu siitä että en ole ollut aluksi edes koona ja sitten sen ole vain saanut aikaiseksi tulla tänne kirjoittelemaan. Mutta nyt alan jatkossa taas kirjoittamaan säännöllisesti ja aktiivisesti.☺
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti