Aprilin näkökulma:
Juoksemme kohti rantaa. "Rrrrghh" ääni kalliolta. "Mikä tuo ääni oli?" kysyin Astridilta. Astrid kohotti harteitaan. "Mutta mennään katsomaan", Astrid sanoi ja pinkaisi juoksuun kohti kalliota. Kun tulimme kallion vierelle, näemme kun Olof putoaa kalliolta veteen.
Olofin näkökulma:
Potkaisen jaloillani vauhtia. Yritän päästä pinnalle. Pidätän hengitystä parhaani mukaan. Pääsin pinnalle. Haukkaan happea. Kuulen polskahduksen kaukaa, mutta kuitenkin läheltä. Raotan silmiäni. Näen isän, hän ui minua kohti. Hän tarttuu minuun ja minä häneen. Lähdemme uimaan kohti kallion vieressä olevaa rantaa. Olen väsynyt, jaksanko enään? Jaksan, kyllä minä jaksan.
Astridin näkökulma:
Katson veteen, näen siellä isän ja Olofin. Käännän katseeni Apriliin, hän on ihan kauhuissaan. En tiedä olenko ainoa, mutta minä luotan isään. Luotan siihen että hän saa Olofin pinnalle, hengissä molemmat. Vaikka luotan, ei se tarkoita että olen varma. Pieni epävarmuus on minullakin, mutta niin pieni että ei sitä voi laskea. Uskon isään ja Olofiin, ei mikään voi mennä liian huonosti.
Evan (perheen äiti) näkökulma:
Käveleskelen sademetsässä, jos sitä sademetsäksi voi kutsua. Ehkä pikemminkin joku viidakko. Täynnä hedelmiä, täynnä värejä, täynnä kaikenlaista eksoottista. Näen sopivan puun, sopivan siihen että voin kiivetä siihen ja poimia hedelmiä. Nousen kivelle joka on puun vieressä. Tartun oksaan, en matalimpaan vaan toiseksi matalimpaaan. Vedän itteni matalimmalle oksalle. Kiipeän korkeammalle, näen kokoajan vain yhä kauniimpia asioita.
Olofin näkökulma:
Voimani loppuvat, voisinko vain luovuttaa? En jaksa enään, en jaksa. Tunnen isän voimat, hän vetää minut hiekalle. Hiekka tuntuu lämpimältä, niin kuin myös auringonsäteet. Kuulen askelia, reippaita sellaisia, jännittyneitä sellaisia. Raotan silmiäni. Kirkas auringonvalo melkein sokaisee minut. Aprilin ja Astridin varjot onneksi helpottavat. Kuulen onnellisia huokauksia. "Onko nälkä?" April kysyi minulta ja isältä. "Ehkä vähän", myönsin.
Evan (perheen äiti) näkökulma:
Olen innoissani kiipeilemisestä, nautin siitä. Tuli puhaltelee hiuksiini, saa ne silmieni eteen. En näe eteeni, mutta tiedän minne askeleeni laittaisin ja minne käteni. Kuulen sihinää, säpsähdän. Edessäni komeilee käärme. Käärme tuijottaa minua kysyvästi kirkkailla silmillään. Pysähdyn. Yritän rauhoittua. Pulssini on varmaan miljoonissa, yritän parhaani mukaan pysyä paikoillani. Käärme kiemurtelee jalkojeni ympärillä, pelkään, pelkään paljon.
Mitä Evalle käy? Pelastuuko hän käärmeen kynsistä? Se selviää ensi osassa😎 Joka tulee sitten kun tulee💦💦💦 xoxo💕💕💕💕💕💕
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti