tiemme vie... 14. osa "tuhoutuvaa, onko kaikki tää"

Aprilin näkökulma:
En tiedä mitä ajatella. Olemme pakkaamassa tavaroitamme. Olemme lähdössä pois täältä, enkä edes tiedä minne. Mutta se ei ole suurin huolenaiheeni, vaan se että miten käy minulle ja Mirolle. Olimme vasta löytäneet toisemme, ja jo nyt voimme menettää sen tunteen, tunteen joka on rakkauttakin suurempi.

Astridin näkökulma:
Istun veneessä, odotan muita, kuolen tylsyyteen. Tavallaan olen iloinen etten tarvitse nähdä enään ikinä tätä saarta, tämä saari oli aluksi mukava, oikeasti tämä on varmaan kirottu. Täällä minä istun, muut saavat sentään kävellä, tehdä asioita. Minä kärsin kivuista joille en voi mitään, miksi minulle käy näin. Olen varmaan ainoa joka kärsii tästä tilanteesta.

Aprilin näkökulma:
Kannan tavaroita veneeseen, ja April vaan istuu. Kyllä minä tiedän että hänellä on jalka mennyt ja onhan se kurjaa. Mutta miksei minulle koskaan tapahdu mitään. Miksi minun oletetaan olevan se kiltti tyttö joka auttaa kaikessa? Kun katson Miroa, tunnen jo nyt ikävää vaikka me olemme vielä samalla saarellakin, kohta välissämme voi olla valtameri, tai useampikin.

"April?" kysyi ääni, mieleni kirkastui, se oli äiti. "No?" vastasin. "Mitkä ovat sinun ja Miron välit?" hän kysyi. "Mitkä välit? Mehän vain tunnemme toisemme", sanoin ja yritin olla pirteä. "En ole sokea", äiti vastasi. "Vaan vainoharhainen", tokaisin. "Ei, kun anteeksi, ei ollut tarkoitus", jatkoin. Mikä minuun oli mennyt?

"Ei se mitään. Mutta kerro nyt", äiti sanoi. "No okei", vastasin loppujen lopuksi. Kerroin äidille kaiken, ja nyt jo olen katumapäällä. Sillä heti lopetettuani äiti käveli isän luo "puhumaan vakavia", oikeasti se varmaan vaan kertoi kuinka kauheaa kun sen tytär seurustelee. Mutta ei siinä vielä kaikki, sen jälkeen hän kävelee Miron luo, ja käskee häntä varmaan häipymään elämästäni ikuisesti. Miksi, miksi!?


Mitä tapahtuu? Se selviää, odottamalla seuraavaa osaa, joka tulle mahdollisimman pian. 😉