maanantai 7. tammikuuta 2019

tiemme vie... 13. osa "erinlaisia ilmeitä"

Aprilin näkökulma:
Okei, en ehkä sittenkään haluaisi jäädä tähän hetkeen. Miten näin voi käydä, äsken äiti oli käärmeen rutistuksessa ja nyt minä ja Miro. Mitä jos meille tulee sellainen romanttinen kuolema, ja tämä hetki olisikin viimeinen? Ei, ei niin vaan voi käydä, varsinkaan nyt kun löysin unelmien mieheni. Minkä takia aina kun jokin hetki tuntui parhaalta, se muuttuikin kauheaksi mykkäkouluksi tai lähellä piti kuolema -kokemukseksi?

"Mitä me nyt tehdään?", kysyin. Miro ei vastannut, se varmaan mietti. "Pysymme rauhallisina ja odotamme hetkeä jolloin se hellittää", Miro sanoi. Jotenkin minusta tuntuu, kuin Mirolla olisi jäänyt lause kesken. "Jos se hellittää", Miro jatkoi. No tämä nyt ei helpottanut asiaa. "Jos tämä hetki on meidän viimeinen elonhetki, niin mä rakast...", en ehtinyt sanoa lausetta loppuun kun Miro nosti minut syliinsä ja pinkaisi juoksuun.

"Laske mut alas, ennen kun mä tipun!!!", mä kiljuin. Miro ei vastannut, vaan jatkoi juoksuaan. Suljen silmäni, jännitän lihaksiani, valmistauduin jo tippumaan, mutta turhaan, onneksi. Sillä heti sen jälkeen Miro hellitti vauhtia ja laski minut maahan. Olin kiitollinen hänelle. Suutelin häntä, ja vasta sitten tajusin ettö olin rantahietikolla, ja kaikki, KAIKKI tuijottivat meitä. 

Astridin näkökulma:
Naurahdin siskolleni. Taputin käsiäni yhteen, ja kysyin: "Mistäs te tulitte?". "Metsästä", April vastasi nolostuneena. Toisaakta ei mikään ihme, että miksi hän oli nolostunut. Äskenhän hän ja Miro olivat juosseet metsästä kuin hengen vaarassa, paitsi että April ei ollut juossut, hän oli ollut Miron sylissä. 

Evan näkökulma:
"Teillä taitaa olla jotain selitettävää meille", sanoin. "No, mihin haluisit vastauksen?", April kysäisi minulta. "Ensinnäkin, miksi teillä oli kauhea kiire metsästä tänne, te näytitte kuin olisitte juosseet leijonaa pakoon", ihmettelin. "No siellä oli käärme", Miro aloitti. "Joka meinas kuristaa meidät", April jatkoi nopeasti. Kauhistuin, jo toinen käärme lyhyen ajan sisällä. "Me ei voida enään jäädä tänne, täällä on ihan liian vaarallista", sanoin. Kaikki tuijottivat kauhistuneilla ja totisilla katseillaan minua. 


Siihen jäi tämä osa😎 Seuraavaa odotellessa. XOXO♡♡♡♡♡

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

iltaisin-mietteitä 10.6

10.6.2020 klo. 19.54 Hyvä minä! Selvisit asiasta, josta et ollut varma selviäväsi. Asiasta, josta uskoit vain muiden itseäsi epäi...