tiemme vie... 11. osa "jännittynyt"

Aprilin näkökulma:
"Anteeksi", sanoin Mirolle ja vedin käteni pois hänen kätensä päältä. "Ei se mit", Miro sanoi, mutta ehdin keskeyttään hänet. "Mä ymmärn kyllä, sä ja sun veljes tulitte vaan auttamaan Astridia", sanoin nopeasti ja änkyttäen. Miro yritti sanoa jotain, mutta en kuunnellut. Ei sittenkään onnellista loppuelämää Miron kanssa.

Istuimme siellä pitkään, suut supussa. Miro keskittyi onkimiseen, ja minä katsoin taivasta. Taivas tummui, niin myös mieleni. Vasemmasta silmäkulmastani tulee kyynel, kuivaan sen pois kädelläni. En saa olla heikko, en varsinkaan nyt. Ilta alkaa viilenemään, aurinko laskee, ja me vain istumme. Meidän välillämme oleva kymmenen senttiä tuntuu paljon pidemmältä. Sekunnit, minuutit, tunnit madaltelevat. 

On melkein pilkkopimeää, istumme edelleen kalliolla, edelleen molemmilla suut supussa. Tärisen, on niin viileää. Miro laittaa päälleni takkinsa. Miksi? Jos meidän välillä ei ole mitään tunteita, niin ei myöskään ole takkia. Nousen seisomaan, ja ojennan takin hänelle. "Turha sun on esittää että välität musta edes ystävänä" sanoin, ja heti niiden danojen jälkeen kaduin.

Miro oli edessäni, niin hämäränä etten nähnyt häntä, mutta silti näin hänen kauniit silmänsä. "Ante", olin sanomassa anteeksi, kunnes muistin että teot ovat tärkeämpiä kuin sanat, joten suutelin häntä.


Tässä taas yksi osa teille. Seuraavaa odotellessa♡